13. toukokuuta 2012

Moneyball - roolituksen täysosuma

Moneyball on eittämättä yksi viime vuoden parhaista elokuvista. Ja yksi parhaita näkemiäni leffoja pitkään aikaan.

Se on kiinnostava kuvaus roolituksen merkityksestä ja vallitsevan järjestelmän rohkeasta kyseenalaistamisesta. Baseballista ei tarvitse olla pätkääkään kiinnostunut nauttiakseen tästä.

Tositapahtumiin perustuva leffa lähtee liikkeelle tilanteesta, missä Oakland Athletics -baseball-joukkueen pitäisi valmistautua uuteen kauteen minimaalisella budjetilla ja korvata muihin joukkueisiin karanneet tähtipelaajat toisilla, mutta ilman tarvittavia taaloja.

Omalla baseball-urallaan epäonnistunut ja nykyään joukkueen managerina toimiva Billy Bean (Pitt) tajuaa, että menestyäkseen joukkueen on lähdettävä rakentamaan voittavaa tiimiä muuta kautta kuin nojaamalla tähtiainekseen.

Neuvotellessaan pelaajista Beanin huomio kiinnittyy hiljaiseen, neuvoja vastapuolen korvaan kuiskuttelevaan nuoreen mieheen. Tämä laskentaa Yalessa opiskellut ujo tilastonikkari jakaa Beanin ajatusmaailman siitä, mitkä tekijät vievät joukkueen voittoon. Niinpä Bean pestaa nuoren miehen riveihinsä. Yhdessä kaksikko pistää tuulemaan ja pyyhkii takapuoltaan vanhoilla kykyjenetsijöiden kriteereillä pestata pelaajia.

Rahojen ollessa vähissä voittojoukkueen rakentamisessa täytyy katsoa pintaa syvemmälle. Pilkkoa peliä analyyttisesti osiin ja tarkastella, millä elementeillä pelit voitetaan. Keillä pelaajilla on jokin sellainen ominaisuus, jota tarvitaan toimivan kokonaisuuden kasaamiseen?

Brad Pitt tekee tässä uransa parhaan roolityön. Pitt puhaltaa Beanin hahmoon alussa rehellistä turhautumista ja myöhemmin silmissä kiiluvaa tarmokkuutta. Lisäksi hän onnistuu välittämään vaivattomasti ja harvinaisen uskottavasti Beanin tuntemat paineet. Kohtaukset, missä Bean sättii kaavoihin kangistuneita kykyjenetsijäsetiä tai juonii puhelimessa pelaajavaihtoja, ovat herkullista katsottavaa. Pittin repliikeissä on loistava rytmi ja sarkasmi ja pienet eleet pistävät nauramaan.

Mutta Moneyball ei ole vain Brad Pittin elokuva. Elokuvan roolituksessa on noudatettu samaa ideaa kuin elokuvan esittelemässä, uraauurtavassa tavassa koota baseball-joukkue. Leffassa jokaisella sivuosalla on tärkeä rooli ja yhdessä kaikista mehukkaista sivuosasuorituksista muodostuu todella herkullinen kokonaisuus.

Jonah Hill Beanin luottomiehenä tekee mielettömän sympaattisen ja vähäeleisyydessään paljon puhuvan roolisuorituksen ja Hillin ja Pittin välillä on poikkeuksellisen toimiva kemia. Tällä kertaa Philip Seamour-Hoffman ei varasta showta, vaikka hänkin tekee pieteetillä harvinaisen onnistuneen roolin veemäisenä joukkueenjohtajana. Vanhoista ruttunaamoista koostuva kykyjenetsijäkonklaavi kaikessa jääräpäisyydessään ja vanhakantaisuudessaan edustaa varmasti urheilumaailmassa vieläkin pinnalla olevia asenteita. Pelaajienkin sielunelämää raotetaan keskivertourheiluelokuvia enemmän.

Moneyball ei sorru urheiluelokuville tyypilliseen, ennalta-arvattavaan ja imelään voitoilla mässäilyyn. Tässä mieleenpainuva ja varsin piinaava on hetki, jolloin Bean tavoistaan poiketen saapuu katsomaan tärkeää peliä ja heti hänen astuttuaan areenalle, ilmiömäinen peli alkaa lässähtää. Siinä kohtaa jännitti ja ahdisti aidosti enemmän kuin monissa trillereissä. Koko kaksituntinen pitää kiinnostuksen yllä eikä turhia suvantovaiheita ole. Pelikohtaukset eivät ole liian pitkiä eikä niillä ole liian suurta painoarvoa - pääasiassa peliä pöyritetään takahuoneissa.

Athleticsin lanseeraama tapa koota joukkue yleistyi tuon heidän menestyksekkään kautensa jälkeen. Muutkin baseball-joukkueet oivalsivat, että pelaajien valinnassa kannattaa tuijottaa lihaksia ja pärstäkerrointa pidemmälle, ja tutkia analyyttisemmin helposti varjoon jääviä ominaisuuksia.

Samaa kaavaa kannattaisi noudattaa myös yritysmaailmassa. Rekrytoidessa uusia työntekijöitä ei pitäisi tuijottaa pelkästään CV:ssä komeilevia titteleitä tai luoda ensivaikutelmaa sen perusteella, onko hakijalla päällään Bossin puku vai Dressmanin releet. Työelämässäkään voittajajoukkue ei koostu häikäisevistä, keskenään paremmuudesta kisaavista "huippuyksilöistä", vaan hyvin yhteen pelaavista ihmisistä, joiden erikoisosaamiset täydentävät toisiaan.

Tässä pelissä ei ollut huteja. Viisi ällää LLLLL

6. toukokuuta 2012

Vaihtuvia maisemia


This must be the place sai avata toukokuun leffalistan. Huomaa, että mitä pidemmälle kevättä mennään, sitä vähemmälle elokuvien katselu jää. Tämä on varmaankin ihan hyvä merkki. Huhtikuussa katsoin kirjanpidon mukaan vain viisi leffaa.

Tänään avasin pyöräilykauden ja ajoin kokeeksi reitin, jota tulen kulkemaan töihin. Oli todella vapauttavaa nousta pyörän selkään ja viipottaa voimakkaassa vastatuulessa pitkin joenrantaa. Haistelin kevättä, ihastelin puihin puhjenneita lehtiä ja mietin, että onneksi lähdin liikkeelle, enkä mennyt elokuviin - mikä oli alkuperäinen ajatus.

Vaihtuvat maisemat rauhoittivat mieltä kiireisen työviikon jäljiltä. Reilun parinkymmenen kilometrin jäljiltä olo oli lötkö ja onnellinen.

Vaikka kesä tekeekin tuloaan ja pyöräily vie mukanaan ei leffojen katselun tarvitse silti kokonaan tyssätä. Ei muuta kun pyörällä keskustaan, pariksi tunniksi lepäämään leffateatteriin ja takaisin kotiin.

Ai niin, piti siitä Sean Pennin goottihabituksesta ja elokuvan kauniisti vaihtuvista maisemista puhua. Pennin faneille suosittelen ehdottomasti. Kuten dvd:n kannessakin todettiin, pelkästään kaverin näkeminen tuossa Osbournea muistuttavassa habituksessa on katsomisen arvoista.

Lisäksi leffassa ihastuttaa tunnelmallinen, viipyilevä kuvaus, mehukkaat sivuosasuoritukset, loistava musiikki ja Sean Pennin herkkä tulkinta elähtäneestä rocktähdestä, joka lähtee kostoretkelle etsimään isänsä kurittajaa, ja löytää siinä samalla jotain itsestäänkin.

Valitettavasti tämä väsynyt pyöräilijä ei jaksa enempää ruotia. Mutta tykkäsin. LLLLL

Maisemia