Pakko kirjoittaa sunnuntai-illan päättäneestä täysin absurdista ja ennenkokemattomasta tapahtumasta. Iltapesulla hampaita harjatessa yhtäkkiä alkaa kuulua kertojan ääni, joka kuvaa jokaista liikettäsi tarkkanäköisesti.
Et saa paikallistettua ääntä mistään ja se vainoaa sinua itsepintaisesti kun yrität suoriutua arkisista askareistasi. Ahdistavinta on se, että tekojesi lisäksi ääni tietää myös kaikki syvimmät ajatuksesi ja muotoilee ne vaivatta tyylikkäästi kirjoitetuksi kaunokirjallisuudeksi.
Pelottavaa! Skitsofreniaa? Hmm, vai ihan totta…
Tämä kertojaääni tupsahti varoittamatta verotarkastaja Harold Crickin elämään elokuvassa Stranger than fiction. Leffa oli aivan mahtava. Aivan kuten Rare Exports, tämäkin oli juonellisesti jotain ihan muuta, virkistävän erilaista ja todella kekseliästä draamaa.
Ja ihana, vastustamaton, eleettömyydessään silti niin monivivahteinen Will Ferrell. Huh! Olen nähnyt kaverin legendaarisessa Bileet Roxburyssa ja tietty Hokkarihemmoissa, mutta eilisen jälkeen olen aivan myyty. Ferrelin tulkinta tasapaksusta, kaavoihin kangistuneesta, elämäänsä leipiintyneestä verotarkastajasta, jonka elämä saa käänteentekevän muutoksen on täysosuma.
Katsojia hemmotellaan myös Maggie Gyllenhaalin, Emma Thompsonin, Queen Latifan ja Dustin Hoffmanin herkullisilla sivuosasuorituksilla. Ja juoni – se vasta jännittävä onkin! Onko Harold vain kirjailijansa fiktiivinen päähenkilö? Onko kirjailijan kertojaääni ja koko romaani vain Haroldin mielikuvituksen tai skitsofrenian tuotetta? Vai elävätkö päähenkilö ja kirjailija todellakin molemmat oikeasti? Onko tässä koko hommassa mitään järkeä?
En tiedä. Kaiken tämän eksistentiaalisen kriiseilyn keskellä leffa tekee myös pari kiintoisaa yleistystä. ”Kaikki ajattelevat hyppäävänsä rakennuksen katolta” ja ”Kaikki pitävät pikkuleivistä”. No oli miten oli, mutta ainakin yleistys: ”Kaikki pitävät tästä elokuvasta”, voisi hyvinkin pitää kutinsa. Sen verran minä ainakin tästä nautin.
Tämä elokuva on ajatuksia herättävä tarina siitä, miten elämäänsä voi alkaa pitkän jarruttelun jälkeen elämään täysillä. Se on järjetön, osuva, hauska, lämmin, jännittävä, surullinen, outo ja mieleenpainuva. Mitä muuta voisi enää toivoa? Loistavan leffan odotus saatiin tässä tyydytettyä.
Pitää jättää silti vielä pikkuisen pelivaraa parantaa, neljä ja puoli ällää. LLLLL
p.s. elokuvassa rannekellolla on elintärkeä rooli. Itselle kellon pitäminen on muodostunut tavaksi ja ilman sitä on avuton olo. Eikä sitä koskaan tiedä, mitä hyötyä tästä asusteesta voikaan olla…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti